torstai 2. marraskuuta 2017

Ikisinkku ja särkynyt sydän

Varmaan kaikkien sydän on joskus särkynyt. Tai jos ei vielä ole, kertoimet sen tapahtumiselle ovat verraten korkeat. Ikisinkun sydän on aina ollut enemmän ja vähemmän puukotuksen kohteena ja laastareilla paikattu, ja kerran puukon ulotuttua tavallista syvemmälle, on tarvittu jopa sydämen kokokipsausta. Tapaus on ollut blogin to do -listalla alusta lähtien, mutta olen vältellyt siitä kirjoittamista, sillä en ole halunnut hajota takaisin palasiksi. Kuunneltuani ystäväni sydänsuruja eilen, nämä vuoden takaiset tapahtumat muistuivat mieleeni, ja koen, että olen valmis kertomaan Sydäntenmurskaajan tarinan.

Kirjoittajan huomautus: Blogia seuranneille lienee jo tullut selväksi, että olen vuosien varrella ollut varsin epätoivoinen tapaus. Enkä kiellä ettenkö olisi edelleenkin, mutta ehkä ainakin astetta vähemmissä määrin. Muistutettakoot kuitenkin vielä mistä Ikisinkun nimi juontaa juurensa, eli kirjaimellisesta ikisinkkuudesta. Ottaen siis huomioon, etten ole koskaan ollut lähelläkään parisuhdetta, on ehkä ymmärrettävämpää kuinka palasiksi menin vuoden takaisista tapahtumista.

Oli keskikesä, ja olin alkanut tekstailemaan tavallista enemmän erään työkaverini kanssa (kyseessä on jo aiemmin puimani työpaikkaromanssi). Lopulta juttu lämpeni tosissaan ja päädyimme treffeille; skeittasimme lue: hän opetti minua käsi vyötäisilläni kunnes lopulta ajoin päin parkkeerattua autoa, minkä jälkeen jatkoimme ravitsemusliikkeeseen.

Jo tämän kokemuksen jälkeen olin korviani myöten ihastunut - eihän kukaan koskaan ollut osoittanut vastaavaa huomiota minulle. Aloimme snäppäillä, tekstailla ja istua töissä vierekkäin. Jokainen snap-ilmoitus puhelimen näytöllä sai sydämeni pamppailemaan. Jokainen työpäivä oli täynnä perhosia vatsanpohjassa. Kaikki ne yhdessä vietetyt hetket ja ulkona hengailut kesäpäivisin ja iltaisin. Kaikki ne yhteiset työvuorot, jolloin painoimme peukut vastakkain yhdessä onnistumisen merkiksi. Kaikki tämä tuntui niin hyvältä siitäkin huolimatta, että Sydäntenmurskaaja teki ohareita enemmän kuin pyysi ulos. Hyvät hetket kumosivat senkin kun näin Sydäntenmurskaajan flirttailevan baarissa toisen naisen kanssa, tai kun hän jätti vastaamatta viestiini. Sitä voi kutsua joko epätoivoisuudeksi tai korvia myöten ihastumiseksi. 

Tuli syksy ja yhteydenpito muuttui yksipuoleiseksi. Aluksi luulin, että vain kuvittelin, vaikka tosiassa en vain halunnut myöntää, että juttu oli kuihtumassa kasaan. En halunnut luovuttaa, sillä koin että voisin vielä pelastaa tilanteen. Olin rakentanut pilvilinnat niin korkealle, että kun juttu lopullisesti lopahti, putosin trampoliinittomalle maanpinnalle niin kovaa, että siinä murtui sydämen lisäksi myös itsetunto. 

Oli tavallinen työpäivä, mutta olimme muutama päivä sitten keskustelleet (lue: olin pakottanut Sydäntenmurskaajan puhumaan tai edes kuuntelemaan hänen yrittäessä pakoilla ja väittää, että kaikki on hyvin). Niinpä, kun hän ei enää tuttuun tapaan tullutkaan istumaan viereeni, muserruin. Yritin pidätellä kyyneliä ja paniikkia, mutta tunnin yrittämisen jälkeenkään siitä ei tullut mitään, ja jouduin lähtemään kotiin. Menin nukkumaan, mutta heräsin pian uuteen paniikkikohtaukseen. Itkin ja hyperventiloin hysteerisenä niin, että meinasin pyörtyä. Jollain ilveellä pääsin kuitenkin jotenkin naapurissa sijaitsevan sairaalan päivystykseen, jossa en tosin saanut itkultani puhuttua. Minut ohjattiin pikapäivystykseen, josta sain pian rauhoittavan ja ajan psykiatrille. Tunsin itseni niin vialliseksi.

Tässä vaiheessa suurin osa teistä lukijoista varmaan nauraa tai vähintäänkin pudistelee päätään - kuinka naurettavaa saada moinen kohtaus yhdestä särkyneestä sydämestä. Ja vieläpä kun kyse ei edes ollut vakavasta parisuhteesta tai vaikka pettämisestä. Tosiasiassa olin pidätellyt tätä jo useaan otteeseen muutaman viikon ajan ja kasvattanut möykyn liian suureksi - oikeastaan olin jo alusta asti sydämen pohjassani tiennyt ettei juttu tulisi kestämään. On myös hyvä muistaa, että toiset ovat herkempiä. Syytän myös muita käsittelemättömiä asioita mieleni perukoilla, sekä hormonitasapainoa sekoittavia e-pillereitä. Näin jälkikäteen ajateltuna uskon, että Sydäntenmurskaajan tapauksen olleen vain viimeinen pisara räjähdyspisteessä olleelle pääkopalleni.

Tilanne jatkui vielä monta kuukautta ensimmäisen kohtauksen jälkeen. Aamuisin en meinannut päästä ylös sängystä, sain useita paniikkikohtauksia töissä, jotka eivät meinanneet mennä ohi lääkkeilläkään. Tapasin psykiatria ja psykologia, mutta paras tapa päästä yli olisi ollut saada jutella Sydäntenmurskaajan kanssa asiat selviksi. Nyt kohtaaminen hänen kanssaan töissä sai olon vain pahenemaan. Tuolloista olotilaa on edes vaikea lähteä selittämään, niin kokonaisvaltaisen paha se oli.

Noin puolessa vuodessa pääsin kuitenkin lopulta takaisin jaloilleni ja tajusin kuinka turhassa tyypissä olin roikkunut. Välillä mielen voima on vain niin vahva, ettei järkipuheet meinaa auttaa. Tapahtuneesta opin myös, että särkyneestäkin sydämestä voi päästä yli. Ja ennen kaikkea, että ei tulisi koskaan antaa kenenkään antaa vaikuttaa omaan oloon niin kokonaisvaltaisesti.

PS. Noin puoli vuotta tapahtuneesta vietimme vähintäänkin mielenkiintoisen yön yhdessä Sydäntenmurskaajan kanssa, ja sain lopultakin kaipaamiani vastauksia. Niistä lisää myöhemmin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ihastuttiko vai vihastuttiko? Samaistuitko? Kerro mielipiteesi!